fbpx

Vanhan Limingan lumoa: Kotiseutumuseo

Perunamaata ei ole – ainakaan enää – mutta punaista tupaa senkin edestä. Vanhan Limingan museoalueen kolmas kohde on Kotiseutumuseo, mikä jakautuu kolmeen rakennukseen. Museoassistentti Kaisu Isola aloittaa suurimmasta ja uusimmasta, vuonna 1977 Limingan 500-vuotispäivän kunniaksi rakennetusta perinnehallista. Lautaseinien ja valtavien, seinän kokoisten ikkunoiden sisäpuolelta paljastuu kokoelman suurimmat esineet. Palkeista riippuu valokuvasuurennoksia liminkalaisten elämästä liki vuosisata sitten.

Isola osoittaa erästä kuvaa: – Tämä on yksi paikan erikoisuus, turpasmökit. Koska Liminka oli aakeeta laakeeta, ja pulaa puutavarasta oli jo 1700-luvulta lähtien, rakennusmateriaali piti ostaa toiselta paikkakunnalta. Köyhimmillä asukkailla ei tällaiseen ollut varaa, joten he ottivat nurmikentiltä noin puolen metrin kokoisia, kymmenisen senttiä paksuja siivuja, ja pinosivat niitä limittäin kuin tiiliä.

Katot olivat lautaa tai pärettä, lattia maata tai lautaa – riippuen siitä, mihin kenelläkin oli varaa. Ne olivat tyypillinen näky Limingan, Kempeleen ja Ala-Temmeksen alueella. Mökit olivat savuisia, tunkkaisia ja pimeitä, mutta pitivät hyvin lämpöä. Kuuleman mukaan itse presidentti Kekkosella oli aikanaan turpassauna. Viimeiset turpasmökit on purettu vasta 1980-luvulla.

Nyrkin kokoisia, ja hieman pienempiä kiviä on punottu painoiksi tuohen sisään, korpun kaltainen materiaali kellukkeiksi.

Viereisestä seinää koristaa näyttävä, valtava kalaverkko. Kaikki pikkuruisetkin yksityiskohdat ovat käsityönä tehty. Niin myös esillä olevat, erikseen kirkkoon ja arkeen tarkoitetut reet ja hevoskärryt.

Aikansa emäpitäjä

Ensimmäiset maininnat Limingasta ovat 1400-luvun jälkipuoliskolta. Aikanaan Liminka oli emäpitäjä, kohtaamiskeskus etelän ja pohjoisen välillä, ja se ulottui aina Pohjanlahdelta Kainuuseen Venäjän rajalle saakka. Tämä näkyi myös alueen epävakaina oloina. Rannikkoseutu Kemistä Liminkaan on kärsinyt useista venäläisten ja vienankarjalaisten hävitysretkistä keskiajalta 1500-luvulle. Muun muassa Limingan kirkko on poltettu pariinkin otteeseen Pitkän Vihan aikana.

Koneellistamisen aikakaudesta kertovat kolme lahjoituksena saatua laitetta: puimakone, niittokone ja leikkuupuimuri Sampo. Isola epäilee, että saattaisivat nuo vieläkin toimia, jos vanhimpiin ja kuluneimpiin osiin löytyisi korviketta.

Koneet olivat tavallisesti useamman tilan yhteisomistuksessa, sillä harvemmilla on ollut varaa omistaa arvokkaita laitteita yksin.

Pienemmässä hämärässä rakennuksessa, maitoaitassa, kulkee seinien viertä maitotalouteen ja maitotuotteiden valmistukseen liittyvää välineistöä: on jos jonkinlaista säilytysastiaa, juustomuottia ja voikirnua – kaikki tehty pääosin puusta. Lattialla on muutama kookkaampi metallinen laite. Isola selittää, että ne ovat separaattoreita, jotka ovat nekin tulleet museolle lahjoituksena.

Viimeiseen rakennukseen, eli vilja-aittaan on kerätty sitten kaikki muu – ja aikanaan myös kaikki kylän vilja. Alkuperäinen tiililattia kestää yhä hyvin askeleita, vaikka aitta itsessään on rakennettu jo vuonna 1889. Nykyiselle paikalle se on siirretty 1950-luvulla. Peremmällä on perinnemuseotavaroita. Lasihyllyköstä näkyy maidon rasvamittari, valokuva Limingan nuorisoseuran naiskööristä 1900-luvun alkupuolelta, venäläisen sotavangin Kemissä valmistama puurasia ja paljon muuta, mikä on kestänyt vuosikymmenten tai jopa -satojen päästä tähän päivään.

Pöydällä komeilevat kaksi kirjoituskonetta: resuisempi Remington ja paremmin säilynyt Woodstock.

Seinällä on nykypäiviin harvinaisen hyvin säilynyt kasvinkeräilylaukku vieressään Oulun lääninhallituksen lahjoittama poliisin sapeli.

Vanhimpia esineitä edustaa viereisen huoneen kehto, joka on vuodelta 1813. Aivan kaikista esineistä ei voida ikää määrittää, kuten esimerkiksi kauniista, geometrisellä punavalkoisilla kuviolla tehdystä rekipeitosta.  Viimeisenä alhaalla on vielä niin sanottu hevososasto, minkä hauskana yksityiskohtana on hevosen jalkaan puettavat puiset suokengät, jotka toimivat ihmisten lumikenkien tapaan.

Toisen kerroksen aarteet

Jyrkät, mutta jykevät puiset portaat vievät vierailijan yläkerran aikamatkalle. Seiniä ympäröivät työ- ja talousvälineet viimeisen kolmen vuosisadan ajalta. On erilaisia nahanparkitsemisvälineitä, muottikenkiä ja -lapasia, puutyövälineet, kahvimyllyä, sokeripihtejä. Asioita, mitkä ovat melkein päässeet unohtumaan historian mukana.

Entisen vilja-aitan toisen kerroksen irtaimisto kuljettaa vierailijan aikamatkalle vuosisatojen päähän.

Lattialankkuihin on veistetty roomalaiset numerot. Isola kertoo niiden olevan ajalta, kun aitta siirrettiin nykyiselle paikalleen. Kolmannella seinustalla on tutun näköisiä välineitä: muun muassa valtavia puukauhoja sekä vohvelirauta. Seassa on myös ajan patinoima makkaramylly. Viimeisenä pääsee vielä iuhastelemaan käsityöläisnurkkausta, missä on vanhat puiset kangaspuut ja rukki sekä valtavia lankakeriä.

Pihalla Isola vielä näyttää vanhat palokärryt sekä muutaman metallikolmioin merkatun puisen maalaustelineen, joille on painettu kopiokuvat Vilho Lammen kyseisessä kohdassa maalaamistaan tauluista. Telineet on asettanut Lammen veljenpoika Matti Lampi.