Potkittuamme abit lukuloman viettoon, me kakkoset saimme kunnian siirtyä lukiomme wanhimpien rooliin. Tanssiparketilla onnekkaat kasvot ja upeat puvut kimmelsivät yhdessä ikkunasta tulvivien auringonsäteiden kanssa. Pakkanen hipoi korkeuksia, mutta sisällä sydämessä oli lämmin. Tanssijat saivat elää päivän elämänsä prinsseinä ja prinsessoina, herkistäen kauniilla tanssillaan katsojansa. Tanssin lomassa saimme säihkyä kameran edessä sekä kokoontua wanhojen kanssa maittavan juhlaruoan äärelle.
“Wanhat mintissä ja elämä edessä.”
Wanhojen päivää oli kauan odotettu ja hiottu niin tanssiliikkeiden kuin kaikkien niiden taustatehtävien osalta, joiden kautta jokainen on saanut tuntea kuuluvansa osaksi merkityksellistä lukiomuistoa. Uskon, että jokainen wanha sai viettää ihanan ja muistorikkaan päivän riippumatta siitä, millä tavoin päivään osallistui. Jotain sanatonta arvokkuutta ja pysyvyyttä saa tuntea katsellessaan vuosikymmenten perinteen kokoavan nuoria yhteen sukupolvesta toiseen.
Päivästämme teki erityisen myös se, että saimme juhlia sitä upeassa, vastasaneeratussa Heikki Sarvela -salissa ensimmäisinä wanhoina koskaan. Sali oli tanssijoita ja vieraita täynnä jokaista nurkkaa myöten, mutta sopu antoi sijaa jokaiselle. Uskon, että yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltavissa niin wanhojen kuin vieraidenkin sydämellä. Arki vie mennessään, mutta tällaiset arjen yläpuolelle kohottavat, yhdistävät ja onnelliset juhlahetket osoittavat sen, kuinka tärkeää on välillä pysähtyä ainoastaan toisiimme ja hauskanpitoon. Muistothan ne meitä kannattelevat eteenpäin ja tuovat yhteen vielä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa.
Kiitos jokaiselle päivään osallistuneelle ja sen mahdollistaneille! Teistä jokainen teki päivästämme ikimuistoisen.
Pukuloistoa.
Yhteen hiileen puhaltamista.
Yhteisiä muistoja.
Heittäytymistä.
Tunnetta.
Taidetta.
Nuorten onnea.
Jokainen ainutlaatuinen mestaripiirros.
Kirjoittaja on Limingan lukion toisen vuoden opiskelija Minka Kärki.
