Lukion viimeisenä keväänä olin autuaan tietämätön, mitä haluaisin opiskella. Hain kuitenkin kolmeen tutkinto-ohjelmaan: logopediaan, radiografiaan ja optometriaan, mutta mikään haettavista koulupaikoista ei ollut täysin selkeästi kärjessä. Logopediaan oli liian haastava päästä, optikkona täytyisi olla ehkä myyntihenkisempi, ja veljeni kertoi, että röntgenhoitajille on töitä. Niinpä valintani oli selvä.
Röntgenhoitajien ammattikunta on pieni, minkä vuoksi harjoittelupaikkoja oli vähän, ja harjoitteluja oli pakko lähteä suorittamaan Oulun ulkopuolelle. Harjoitteluita suunnitellessa tuntui kauhistuttavalta lähteä esimerkiksi Joensuuhun saakka. Nuo muualla vietetyt harjoittelut ovat kuitenkin mielessäni yhä lämpiminä muistoina, ja ne vaikuttivat suuresti oman ammatillisen identiteetin kehittymiseen. Olihan se muutenkin kiva nähdä, voisiko tulevaisuus olla jossain ihan muualla kuin Oulussa! Kävin kokeilemassa röntgenhoitajan elämää Pudasjärvellä, Kemissä, Joensuussa ja Oulussa.
Minulle oli taattu eläkepesti Pudasjärvellä ja suuntasin sinne suoraan koulun penkiltä. Toimin työssä yhteensä neljä vuotta. Röntgenhoitajien pieni ammattikunta ja vahva ammatti-identiteetti lämmittivät mieltä, mutta parin vuoden jälkeen aloin kaivata lisähaastetta. Muita töitä ei kuitenkaan ollut saatavilla. Jotain oli silti tehtävä, jotta pääsisin etenemään urallani. Päädyin opiskelemaan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon Hyvinvoinnin digitaaliset ratkaisut -tutkinto-ohjelmassa. Suoritin tutkinnon parissa vuodessa työn ohessa, ja sain hurjasti uudenlaista osaamista ja tietoa. Kannatti muuten valita opinnäytetyöaihe huolella, koska sillä on ollut suuri merkitys tämänhetkisen työnkuvan kannalta!
Pian valmistuttuani ponnistinkin jo aivan uuden äärelle, sote-alalta kuntatyöhön Liminkaan. Enhän minä tajunnut aluksi mitään kunnassa työskentelemisestä. Työssä tuli vastaan aivan outoja termejä, uusia toimikuntia ja johtoryhmiä. Vaikka olin työskennellyt sotella, en ollut koskaan kuullut esimerkiksi termiä ’’perusturva’’. Yhdenlaisen kulttuurishokin tarjosivat myös kokouskäytännöt, sillä en ollut aiemmin tiennyt, että puheenvuoropyynnön merkiksi nostetaan sormi pystyyn ja katse suunnataan puheenjohtajaan päin. Näitä työelämätaitoja oppii koko ajan ja kulttuurieroihin sopeutuu onneksi hyvin.
Hanketyö digiosaamisen parissa on ollut antoisaa, luovaa ja sopivan haastavaa. Olen saanut työskennellä kolmen eri kunnan kanssa yhteistyössä mikä on ollut toki erilaista kuin sotella, mutta asiat ovat kuitenkin samantyyppisiä työn sisällön eli digiosaamisen kannalta. Tunnen kuuluvani Limingan porukkaan, eikä siellä säikähdetä rääkäisevän rempseää naurua.
