Syksyisen harmaa maanantaiaamu kirkastui Limingan Lakeustalon lämpimissä valoissa, kun tie vei sukat kokolattiamattoa vasten suhisten kohti viestintätiimin tiloja. Vastassa oli hymyileväisiä kasvoja, kahvihuoneesta kantautui nauravainen puheensorina. Kattopaneelien lomassa huriseva ilmastointi piti työtilat kirpsakan viileinä, mutta työporukasta huokuva lämminhenkisyys muutti toimistotilan miellyttäväksi kuin paksut villasukat koleana syysiltana. Ensimmäinen päivä Limingan kunnan viestintäharjoittelijana oli alkanut.
Reitti mediapuolen alalle ei kuitenkaan ollut aivan suoraviivainen tie, kun lapsuuden makuuhuonetta myöten näytti siltä, että Milla Tiili, 29, tulisi isona olemaan eläintenhoitaja.
– Leikkelin vanhoista Lemmikki-lehdistä kissojen kuvia ja teippasin niitä seinät täyteen. Kuvista tein humoristisia tarinoita puhekuplien avulla, Tiili muistelee hymyillen.
Eläimet ovat pienestä pitäen olleet osana Joensuusta kotoisin olevan Tiilin elämää, aina perheen lemmikeistä yleiseen kiinnostuksen kohteeseen.
– Meillä on kotona aina ollut jonkinlainen karvaturrikka, aina gerbiileistä kissoihin, koiriin ja kaneihin.
Erityisesti kanit ovat päätyneet lähelle medianomiopiskelijan sydäntä, ja pitkäkorvat ovatkin papanoineet Tiilin taloudessa siitä asti, kun ensimmäinen kani löysi loppuelämänsä kodin silloisen 12-vuotiaan teinin hoivista.
Luovuus on aina kulkenut Tiilillä eläinrakkauden kyljessä, vähän huomaamatta. Itse luodut sarjakuvat seinille teipatuista kissakuvista ja eläinaiheiset askartelut vaihtuivat piirtopöytään, ja ensimmäisen “oman” koiran saaminen intoutti valokuvaukseen perheen vanhalla digikameralla. Rippilahjaksi saatu Sony a300-järjestelmäkamera nosti koirakuvat uudelle tasolle. Luovuus oli silti aina pelkästään omaa hupia ja puuhastelua, eikä Tiilin mielessä käynytkään, että siitä voisi tehdä ammatin.
– Lensin pesästä tuoreena yläasteelta valmistuneena suoraan Iisalmen korpeen soluasuntoon eläintenhoitoalalle. Levottoman soluasumisen kulttuurishokki oli aikamoinen, eikä edes eläinrakkaus riittänyt korvaamaan yksityisyyden puutetta ja lyhyitä viikonloppuja kotopuolessa. Se kävi henkisesti liian raskaaksi, ja lopetin jo ensimmäisen lukukauden aikana. Kyllähän se lannisti ja harmitti, kun ensimmäinen kokemus ammattikoulusta jäi niin kurjaksi.
Levottoman soluasumisen kulttuurishokki oli aikamoinen, eikä edes eläinrakkaus riittänyt korvaamaan yksityisyyden puutetta ja lyhyitä viikonloppuja kotopuolessa.
Onneksi eläimet eivät Tiilin elämästä kadonneet, vaikkei niiden hoidosta ammattia tullutkaan. Sen sijaan digitaalisesta piirtämisestä muodostui vakituisempi harrastus, koira- ja luontokuvaamisen kylkeen kehittyi kuvanmuokkaus ja satunnaisten videoidenkin editoiminen nousi pinnalle. Silti, ammatillinen tie vei yhä aivan vastakkaisiin suuntiin.
– Se oman tien löytäminen osoittautui odotettua haastavammaksi. Valmistuessani puuartesaaniksi koin, ettei sekään ala lopulta tuntunut omalta, ja tuskailin asiasta ystävilleni. Silloin eräs ystäväni kommentoi, ehkä vähän kummastellenkin, että miksi ihmeessä en ollut jo hakeutunut graafiselle alalle? Tuo kyseenalaistus avasi silmäni ja sai minut näkemään lähelle eikä kauas, ja siitä se sitten lähti. Riihimäeltä kävin kaappaamassa mediapalvelujen toteuttajan tutkinnon – sieltä tie lopulta vei Oulun ammattikorkeakoulun medianomin visuaalisen viestinnän puolelle. Ja pakko myöntää, että nyt alkaa tuntua kotoisalta!
Ammattikorkeakoulun opinnot alkavat Tiilin osalta kääntyä loppua kohti, kun viimeinen vuosi lähti käyntiin kesäloman jälkeen. Vielä ennen lopputyötä ja tutkielmaa odottaa suorituksissa työharjoittelujakso, ja siinä Limingan kunnan viestintäpuoli nousi esille parin luokkakaverin suosittelemana. Aluksi pitkähkö etäisyys aiheutti epäröintiä, mutta lopulta kiinnostus voitti ja sähköposti lennähti kilahtaen kohteeseensa. Etäisyydestä tuli hyvin mitätön este jo heti ensimmäisten sähköpostiviestien jälkeen, joissa viestintätiimin rennonrempseä ilmapiiri tiivistyi suorastaan vastustamattomaksi paketiksi.
– Välittömästi tuli sellainen tunne, että tässä porukassa on mukava työskennellä, eikä tarvitse pelätä kysellä neuvoja tai tarkennuksia. Ihan oikeisiin hommiinkin pääsi heti alkuunsa, ei ole tarvinnut keitellä kahveja tai pyöritellä peukaloita.
Graafiseen suunnitteluun ja kuvitukseen painottunut Tiili sai heti mieleisiään työtehtäviä, mutta puhetta on ollut myös esimerkiksi valokuvaamisesta. Monipuoliset työtehtävät nousivat pinnalle jo haastattelussa, joihin Tiili osoitti kiinnostusta saadakseen kokemusta myös niiden asioiden parissa, joita ei normaalisti ehkä suosikkiensa ylitse valitsisi. Hän pohtiikin, että omien vahvuuksien valamisen lisäksi on hyvä kehittää alan taitoja suhteellisen monipuolisesti, jotta tulevilla työmarkkinoilla on enemmän porkkanoita joista napata kiinni.
Loppukevennyksenä Tiili haluaa huomauttaa, ettei ikävä kyllä ole sukua Pelle Miljoonalle – samanlaisesta tukasta ja sukunimestä huolimatta.
