Oma urapolkuni visuaalisen suunnittelun pariin ei todellakaan ollut suoraviivainen, vaikka askartelun, piirtämisen ja valokuvauksen eri muodot ovat olleet mukana elämässäni ihan pienestä pitäen. Sen sijaan niin minä kuin vanhempanikin kovasti uskoimme, että isona minusta tulisi eläintenhoitaja – lemmikit ja eläimet ylipäätään ovat olleet aina lähellä sydäntäni, ja lapsena leikkelinkin Lemmikki-lehdestä kissojen kuvia ja teippailin niitä seinät ja vaatekaappien ovet täyteen. Näistä kuvista tein humoristisia tarinoita ja sarjakuvia puhekuplien avulla. Luovuus kuitenkin kulki aina siinä eläinrakkauden kyljessä ikään kuin varkain: ensimmäisen ”oman” koiran myötä innostuin valokuvauksesta perheen vanhalla digikameralla, ja myöhemmin vielä enemmän rippilahjaksi saadulla Sony a300 järjestelmäkameralla. Kuvia tuli räpsittyä ihan luonnostakin, mutta pääasiassa kuvauskohteena olivat omat lemmikit, joista otettuja kuvia postailin silloiseen Petsie -yhteisöpalveluun. Siinä ohella hankin myös piirtopöydän, mutta luovuus oli aina enemmän vain omaa hupia ja puuhastelua eikä mielessä käynytkään, että siitä voisi tehdä ammatin.
Lensin pesästä tuoreena yläasteelta valmistuneena suoraan Iisalmen korpeen soluasuntoon eläintenhoitoalalle. Soluasumisen kulttuurishokki oli aikamoinen, eikä edes eläinrakkaus riittänyt korvaamaan yksityisyyden puutetta ja lyhyitä viikonloppuja kotopuolessa. Se kävi henkisesti liian raskaaksi, ja lopetin jo ensimmäisen lukukauden aikana. Kyllähän se lannisti ja harmitti, kun ensimmäinen kokemus ammattikoulusta jäi niin kurjaksi. Onneksi eläimet eivät elämästä katoa, vaikkei niiden hoidosta ammattia tullutkaan. Sen sijaan digitaalisesta piirtämisestä muodostui vakituisempi harrastus, koira- ja luontokuvaamisen kylkeen kehittyi kuvanmuokkaus ja satunnaisten videoidenkin editoiminen nousi pinnalle.
Silti, ammatillinen tie vei yhä aivan vastakkaisiin suuntiin: oman tien löytäminen osoittautui odotettua haastavammaksi. Kun valmistuin kaksoistutkinnolla puuartesaaniksi, koin ettei sekään ala tuntunut omalta, ja tuskailin asiasta ystävilleni. Silloin eräs ystäväni kommentoi, ehkä vähän kummastellenkin, että miksi ihmeessä en ollut hakeutunut graafiselle alalle? Tuo kyseenalaistus avasi silmäni ja sai minut näkemään lähelle eikä kauas, ja siitä se sitten lähti. Riihimäeltä mukaan lähti mediapalvelujen toteuttajan tutkinto, mistä tie lopulta vei Oulun ammattikorkeakoulun medianomin visuaalisen viestinnän puolelle.
Liminka puolestaan nousi esille työharjoittelun muodossa. Tuskailin aluksi vaihtoehtojen puutetta, sillä en halunnut mihinkään voittoa tavoittelevaan paikkaan, kuten mainostoimistoon, mutta muista kohteista vastaukseksi tuli silkkaa ei-oota. Limingan kunnan viestintä oli käynyt mielessä jo pari kertaa luokkakavereiden suosittelemana, mutta etäisyys sai epäröimään. Lopulta kiinnostus kuitenkin voitti, ja heti ensimmäisten rennonrempseiden sähköpostiviestittelyjen jälkeen tiesin iskeneeni kultasuoneen. Minut otettiin välittömästi avosylin vastaan, työtehtäviä olen saanut tehdä omien kiinnostuksieni mukaan eikä yhtään ole tarvinnut pelätä nykiä hihasta avun tai selvennyksien takia. Työtiimiin saa tulla juuri sellaisena kuin on, ja iloinen nauru raikaa toimiston käytävillä päivittäin. Liminkaan matkaamisestakaan ei loppujen lopuksi kummoista haastetta muodostunut: Oulun suunnalla sattui olemaan useampikin kimppakyytimahdollisuus, bussit kulkevat ja joustava työaika salli välillä vähän myöhemmälläkin bussilla kulkemisen, ja oikein unisten aamujen pelastajana oli aina etätyömahdollisuus! Kuntatyö on kutsumus, ja vaikka omat polkuni vievätkin minua kohti Tamperetta uusien tuulien perässä, on tämä työharjoittelu ollut minulle kultaakin kalliimpi kokemus.
