Päädyin opiskelemaan maantiedettä puolittain sattuman vuoksi. Lukion lähestyessä loppuaan en tiennyt yhtään, minne suuntaisin seuraavaksi. Äitini kannusti minua hakeutumaan lempiaineeni, maantieteen opintoihin. Kävin pääsykokeissa ja satuin pääsemään sisään Oulun yliopistoon heti ensiyrittämällä.
Yliopisto on monitieteinen tiedeyhteisö, jonka tehtävä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä ja antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Niinpä opiskelijoiden työllistyminen ei aivan ymmärrettävästi ole välttämättä opetusta ja tutkimusta tekevän henkilöstön suurin murhe. Minulle se kuitenkin oli valtava ahdistuksen aihe. Jos ei valinnut opettajan urapolkua, oli maantieteen opiskelijan tulevaisuus hyvin epämääräinen: meistä saattoi tulla mitä tahansa asiakaspalvelijasta kaupunginjohtajaan. Mahdollisuuksia siis riitti, mutta konkretia puuttui.
Halusin ehdottomasti suorittaa vapaaehtoisen harjoittelun osana opintojani työkokemuksen hankkimiseksi. Päätin lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla, ja ehdottaa harjoittelupaikalle myös gradun tekoa jostain heille hyödyllisestä aiheesta. Suoritin harjoittelun kotikaupungissani, Torniossa, jonne minua veti juurieni lisäksi myös mahdollisuus rajayhteistyön tarkastelemiseen. Työn ohella keräsin aineiston pro gradu -työhöni: aiheeksi valikoitui rajat ylittävä joukkoliikenne. Pesti Torniossa avasi ovet kansainvälisen Erasmus -harjoittelun suorittamiseen Haaparannalla puoli vuotta myöhemmin.
Harjoitteluissa luomani suhteet osoittautuivat arvokkaiksi, sillä pääsin Tornioon myöhemmin töihin kahteen matkailuaiheiseen hankkeeseen. Tornio-Haaparannalla vietetyt vuodet olivat antoisia ja opettavia, ja niiden ansiosta olin Ouluun palattuani myös valmis tarkastelemaan työmahdollisuuksia ydinkeskustan ulkopuolella. Limingasta avautui hankeasiantuntijan sijaisuus, jota uskalsin hakea paitsi siksi, että minulle oli jo kertynyt kokemusta hankkeista ja kuntapuolelta, mutta myös siksi, että pestiä vakituisesti hoitava tyyppi oli kaltaiseni maantieteilijä.
Liminka on nyt pitänyt minua otteessaan jo reilun kolmen vuoden ajan, sillä hankeasiantuntijan tehtävästä siirryin matkailuhankkeeseen ja myöhemmin vielä matkailupäällikön sijaiseksi. Työyhteisö on rehellisesti sanottuna timanttinen, enkä liioittele lainkaan, jos sanon, että työarkeni on usein hervottoman hauskaa. Täällä olen päässyt vaikuttamaan vahvasti omiin työtehtäviini ja tekemään juuri minua kiinnostavia asioita. Pienet kunnat eivät välttämättä ole ensimmäisenä tulevaisuuttaan suunnittelevan opiskelijan mielessä, mikä on mielestäni menetetty mahdollisuus. Limingan ja Tornion kaltaisissa kunnissa raja-aidat työtehtävien ja -yksiköiden välillä ovat usein matalampia kuin valtavissa kasvukeskuksissa, joten kutsumustaan vielä etsivän ammattilaisen on helppoa päästä kokeilemaan, mistä jatkossa voisi innostua.
